Keskiviikon paasaushetki

Viime päivinä on tullut ihan kunnolla pohdittua omia valintojani ja erityisesti niiden perusteluja. Se taitaa aina mennä vähän niin, että jos kuuluu johonkin vähemmistöön, niin sitä on sitten velvoitettu perustelemaan omaa toimintaansa oikeastaan missä tahansa. Eikä siinä mitään, mukavaa on perustella, kun niitä perusteluita kyllä riittää. Minua kuitenkin hämmentää se, että minut voidaan leimata vasemmistovihreäksi ituhipiksi ja aatteitani voidaan lytätä lapsellisuuden ja naiviuden piikkiin. Ja ei sekään vielä mitään Mutta voi sitä hetkeä, jos tälle ei-niin ituhipille tai vasemmistovihreälle kanssakeskustelijalle sanoo, että mitäpä jos se hänen toimintansa onkin hieman kyseenalaista ja ehkäpä myös paheksuttavaa. Alkaa paasaus suvaistemattomuudesta, kunnioituksen puutteesta ja muiden yläpuolella olemisesta.
Minä sanon teille, että tervetuloa vaan tänne meidän ituhippien maailmaan perustelemaan omia valintojasi.

Nuorempana olin tulisempi luonne ja järkkymättömiä kommentteja maapallon pilaamisesta sateli joskus liikaakin. Nykyään otan huomattavasti rauhallisemmin, ja useimmiten puhun aiheesta, jos joku sen aloittaa. En kovin tyytyväinen ole kylläkään tähän tapaani, koska aihe on kuitenkin tosi tärkeä. Minusta meidän ihmisten toiminta ei palvele tällä hetkellä ketään.

Materian ympärillä pyöriminen ei tuo onnea ihmiselle, muille eliöille, luonnosta puhumattakaan.

Ja tämä lihansyönti. Kun siinä ei ole kyse siitä, onko ihmisellä valinnan vapaus omasta ruuastaan. Kyse on ennemminkin siitä, ettei tämän hetkiset ruokailutavat ylläpidä ympäristömme sietokykyä. Odotellaan jonkin aikaa, niin lihansyönti lisääntyy myös Aasiassa. Ja siellä syöviä ihmisiä riittääkin, ja jään vain ihmettelemään, millä tavalla kaikille riittää lihaa? Ja millä resursseilla se liha tuotetaan? On tehtävä uusia ratkaisuja, jos haluamme pitää ympäristöämme toimintakykyisenä, ja silloin ihmisen valinnan vapauksilla ei suurta merkitystä minun silmissäni ole. Ärsyttää sellainen omaan napaan tuijottelu. Meillä ihmisillä on tapana asettaa itsemme kaiken muun yläpuolelle, jopa silloin kun se ei ole oman etumme mukaista.

Meitä ympäröivä luonto on se, joka alunperin on mahdollistanut meidän olemassaolon. Ilman sitä ei ei ole meitä. Ja silti sitä puhutaan valinnan vapaudesta, vaikka se vapaus tarkoittaisi sitä, ettei ympäristö jaksa pitää tätä systeemiä yllä.

On se kummaa tämä ihmisen elämä.

Aamupalaton.

(kirjoitettu torstaina 14.2.)

Tänään ollaan taas raiteilla, eikä mahataudista tietoakaan (nyt ei voi koputtaa puuta, kun ei täältä sellaista löydy). Tänään ei myöskään ole ajatusta päässä, tai lähinnä mietin, alkaako kohta oksettaa. Todennäköisesti ei ala. Tämä kirjoittaminen tuntuu kylläkin hieman ikävältä liikkuvassa metrossa. Minun kanssa autolla matkustaneet varmasti tunnistavat tämän matkapahoinvointiominaisuuden. Pienenä minulle tuli tosi helposti huono olo autossa. Tosin ihanat veljeni sanoivat, että haluan päästä vain etupenkille, ja siksi feikkaan. No ei ollut kyllä feikkaamista silloin, vaikka toki etupenkillä istuminen oli parasta. Meillä oli joskus sellainen vihkokin, jossa pidettiin listaa siitä, kuka pääsee seuraavana etupenkille. On varmaan ollut hieman rasittavia hetkiä vanhemmillani.

Päätin maanantaina, että siitä lähtien jätän aamupalat väliin. Kuulin yhdestä kirjoituksesta, jossa puhuttiin aamupalan syönnistä, ja siitä kuinka aina tulee nälkä, vaikka söisi kuin hevonen. Aamulla elimistön kortisolitaso on korkea, kun ihminen herää (herääminen on ikäänkuin stressiä tuottava hetki, ja sen vuoksi kortisolitaso nousee). Kortisoli kiihdyttää insuliinin tuotantoa, mikä sitten taas kiihdyttää veren glukoosin varastoimista glykogeeniksi. No sitten kun aamulla syö, niin veren glukoosi varastoituu erityisen nopeasti, jolloin elimistö luo illuusion uudesta nälästä todella nopeasti. Jotain tuonne päin.

No minähän aluksi olin aivan eri mieltä tuosta asiasta, aamupalahan on päivän tärkein ateria. Niin minulle on opetettu vaikka miltä eri taholta. Mutta onhan se kyllä kummaa, että se päivän tärkein ateria aiheuttaa suuren nälän tunteen noin tunti syömisen jälkeen. Ja nyt kun tätä olen miettinyt, en löydä perusteluita tuolle vanhalle väitteelle. Aina nässä ravintosuositus-tutkimuksissa taitaa olla jokin ruokafirma takana. Voisin vaikka veikata, että niin on käynyt myös tälläkin kertaa. Mietitäänpä vaikka maidon asemaa Suomessa. Sitä on pidetty yleisessä keskustelussa kyseenalaistamatta lähes elintärkeänä osana suomalaisen arkea. Ilman maitoa ei pärjää, ja ainakin luut haurastuvat. Viime aikoina säröääniä on alkanut kuitenkin kuulua, ja itsekin olen alkanut miettiä, onko maidon terveysvaikutukset sittenkään niin selkeitä kuin mitä olen luullut. Ja voisikohan muuan Valiolla olla jotain osuutta tässä sopassa. Who knows. Täällä metrossa en nyt kykene perustelemaan ajatuksiani, ehkäpä laajennan blogiani jossain vaiheessa metron ulkopuolellekin. Joka tapauksessa tämä maitoasia on minusta hyvin mielenkiintoinen, ja voisin jopa nähdä vaivaa, jotta saisin tietää asiasta enemmän.

Niin ja sitten takaisin aamupalaan. Isän kanssa vuosikaudet on kinasteltu siitä, että onko puuro sopiva aamupala. Minulle kun nälkä tuli puuron jälkeen reilun tunnin päästä. Ihan sama, olinko syönyt sitä 2 vai 5 dl. 

Nyt olen ollut neljä päivää syömättä aamupalaa. Ja pakkohan se on myöntää, ettei nälkä tule yhtään sen aiemmin kuin aamupalapäivinä. Ja olo muutenkin tuntuu aivan samalta riippumatta aamupalasta. Toki neljä päivää on aika lyhyt ajanjakso, ehkä palaan tähän aiheeseen vielä muutaman viikon kuluttua. Jatkan kyllä tätä kokeilua, sillä ainakin vielä tuntuu siltä, ettei ainakaan haittavaikutuksia ole ilmennyt. 

Tosin yksi kurja puoli on tullut esille. Tykkään aamupalan syömisestä. 

5 minuuttia

Oon kyllä jopa hämmentynyt, miten motivoitunut olenkaan tämän blogin kirjoittamisesta. Hieman tyhmää on kyllä se, että mietin etukäteen ajatuksia, joita saattaisi tulla sitten metrossa mieleen. Kovin on minun tapaista... ihanaa ennakointia. Onneksi en enää metrossa muista, mitä olen aiemmin ajatellut. Sekin on hyvin minun tyyliä. No joka tapauksessa, pitkä metromatka on muuttunut kivaksi hetkeksi, jolloin voi antaa kynän raapustaa mitä ikinä tekee mieli sillä hetkellä.

Tänään vähän huijaan, koska en siis ole metrossa. Hakaniemen kohdalla oli pakko jäädä pois, kun oksetti niin paljon. Ja samalla jäivät vihreät villalapasetkin metron syövereihin :( Täytynee pyytää äitiä neulomaan uudet. Kotona siis ollaan tänään, ja toivotaan todella, että tämä oksettava olo on jotain muuta kuin joskus tutuksikin tullutta mahatautia. 

Jos nyt haetaan positiivisia puolia, niin tämän blogin kannalta onkin ihan hyvä, että olen kotona. Nimittäin viikonlopusta tuli mieleen tosi hyvä aihe, joka todennäköisesti ei metrossa olisi tullut mieleen. 

Minun pyörä reistaili tuossa taannoin. Se on siis sellainen "kaupunki"pyörä, Helkaman Kaunotar, 7-vaihteinen. Siinä on aina välillä vaihteet hieman kyseenalaiset, luultavimmin johtuu huonosta käyttäjästä. Talvella pyörä joutuu kovalle rasitukselle, kun lämpötila vaihtelee +0 ja -20 välillä. Vaihteet eivät kovasta pakkasesta näytä pitävän, ja usein ne eivät toimikaan kovimmilla pakkaislla. Poljin viikon verran pyörälläni siten, etten vaihtanut vaihteita ollenkaan, kun siis ne eivät toimineet. 

Viikonloppuna sitten katsottiin, mikä sitä oikein vaivaa. En ole aiemmin purkanut vaihteita sieltä takarenkaan keskiöstä (pahoittelut aiemmista ja etukäteen tulevista vääristä pyörätermeistä), ja tällä kertaa suunnitelmana oli sitten katsoa ihan kunnolla, mitä kaikkea sieltä löytyy. Voin kyllä suositella jokaiselle pyörän omistajalle perehtymistä oman pyöränsä anatomiaan ja fysiologiaan. On se vaan niin mielenkiintoista!

Ja olisihan niitä vaihteita tosiaan voinut aiemminkin katsoa, sen verran oli kuraa ja rapaa kertynyt vuosien mittaan osien päälle. Ei mikään ihme, että hieman jäykältä vaihteet tuntuivatkin. Ja kyllä jo aikoja sitten ihmettelin, kun niissä vaihteissa on sellainen osa, jossa kahden punaisen viivan tulisi olla kohdakkain, ja kun ei sitä toista punaista viivaa vain ollut missään. Tai olihan se siellä kuran alla. Ihan tarpeen oli tuo huoltaminen, ja ehkäpä tästä lähtien sen voisi toistaa puolen vuoden välein. Aina ennen talvikautta, ja sitten talvikauden jälkeen. 

Pyörän huoltaminen todennäkköisesti lisää pyörän käyttöikää useammalla vuodella, ja erityisesti nuo vaihteet tarvitsevat säännöllistä huoltoa. Ja käyttöikää lisäämällä edistetään myös kestävää kehitystä. 

Oli muuten fiksuja ajatuksia eilisessä Hesarissa:

"Talouskasvu ei millään tasolla turvaa yhteiskuntaamme, se vain hetkellisesti luo illuusion turvallisuudesta. Syynä tähän on se, että maailmassa asiat eivät voi kasvaa loputtomiin, sillä jokin resurssi alkaa rajoittaa kasvua - tässä tapauksessa luonnonvarat. -- Koko talousmallimme on vinksallaan. Mikään ei voi kasvaa loputtomiin. Meidä tulisikin siirtyä kohtuutalouteen, jossa luovutaan ajatuksesta, että kasvu jatkuu ikuisesti." 

Meillä on kotona jo pitkään pohdittu, miksi yhteiskunnan hyvinvoinnin pitäisi olla riippuvainen talouskasvusta. Siis miksi maailma oikein pyörii talouden ympärillä? Kuten tuossa mielipiteessä Valpuri Tarkka Helsingistä kirjoitti, niin eihän talous voi kasvaa ikuisesti. Jossain vaiheessa se välttämättä lähtee laskuun. Ja miksi me emme voisi elää täällä maapallolla ihan onnellisina ilman talouden kasvua?  Minulla on koko ajan vain vahvempi tunne siitä, että nyt joku huijaa minua ja pahasti. 

Mihin oikeasti tarvitsen älypuhelinta? Facebookin ja sähköpostin voin tarkistaa tietokoneelta, ja keskittyä metrossa vaikka tämän blogin kirjoittamiseen. Reitit voin tarkistaa etukäteen, tai sitten paikan päällä pohtia, minkä junan valitsen. Miksi minulla pitää olla auto, jos tähänkin asti olen pärjännyt pyörällä ja julkisilla? Miksi täällä Helsingin-Espoon alueella asuvat ja työskentelevät tarvitsevat autoa työmatkoihin? Kannattaa muuttaa vaikka hetkeksi Jämsään ja käyttää siellä julkisia, ja tulla sitten tänne. Kyllä tuntuu julkinen liikenne hyvin kätevältä täällä.

Nyt minulla on kevään aikana oiva tilaisuus uppoutua pahvilaatikoissa oleviin tavaroihini, ja miettiä vielä uudelleen, mitä oikeasti tarvitsen. Vai onko osa tavaroistani talouskasvun luomaa illuusiota niiden tarpeellisuudesta. Tärkeää on myös sitten jatkossa muistuttaa itseäni siitä, etten anna tavaroiden huijata itseäni.

Pitää mennä lukemaan nyt päivän Hesari, jos siellä olisi vaikka uusia fiksuja mielipiteitä.

Oi niitä aikoja.

On se hassua, miten aikakäsitys muuttuu. Jyväskylässä, kun myöhästyi bussista, joutui odottamaan 15-30min reitistä riippuen. Silloin otti päähän, mutta saattoi jäädä odottamaan seuraavaa. Tänään missasin metron muutamalla minuutilla, ja jouduin odottamaan seuraavaa 6 minuuttia. Se otti päähän, ja kyllä kesti kauan ennen kuin seuraava saapui. Voin vain kuvitella, miltä tuntuisi Jyväskylän julkinen liikenne tämän jälkeen. Jyväskylässä en kylläkään käyttänyt julkisia, vaan menini pyörällä.

En haluaisi täälläkään aina kulkea julkisilla, avan mieluiten pyörällä. Täällä on vain vaikeampaa saada koti sellaisesta paikasta, josta töihin/kouluun olisi pyöräiltävä matka. Ja en nyt tarkoita paria kilometriä, vaan jos nyt alle 10km olisi. Tällä hetkellä työmatka vaihtelee 13-26km välillä. Ei sitä talvella vaan lähde pyöräilemään, erityisesti kun auraustaso on hieman alhainen, ainakin verrattuna Jyväskylään. Oi niitä aikoja, ja ruoho on vihreämpää aina muualla kuin juuri täällä.

Täällä tietty pyörätien pätkä voi olla auraamatta aamulla puoli 8 aikaan, ja vaikka sitä kuinka ajattelisi, että no onneksi iltapäivällä neljän jälkeen on sitten aurattu, niin eipä olekaan. Ja vaikka tiedän, että auramiehillä on jotkut omat aurausalueensa, nini kyllä ärsyttää, kun taluttaa pyörää lumisohjossa, ja vieressä köröttelee auta-auto kohti omia alueitaan.

Varmasti on paljon aurattavaa, mutta on se väärin, kuinka vähän talvipyöräilyä arvostetaan. Ei siellä vaan pääse eteenpäin, jos tietä ei ole aurattu. Ja autotielle en kyllä nykyään vain uskalla kajota. Uskoisin, tai ainakin toivon, että on paljon sellaisia, jotka mielellään pyöräilisivät talvellakin, mutta ei sitä sitten viitsi, kun ei tiedä millaiset tiet odottavat. Talvella pyöräilleet varmasti tietävätkin, ja ehkäpä autolla ajavatkin osaavat kuvitella, kuinka pyöräily on lähes mahdotonta, ja joskus täysin mahdotonta, jos tie on täynnä lumimoskaa. Ja sitten taas toisaalta, kuinka helppoa olisikaan pyöräillä myös talvisin, jos tiet vain olisivat aurattuja. Autoilun arvostaminen on hieman jossain pyöräilyn ulottumattomissa.

Aion kyllä todella yrittää elää ilman autoa. Ja ihan hyvin on tähän asti mennyt. Ehkäpä hieman pitää miettiä aikatauluja etukäteen, mutta eiköhän se ole osa ihan peruselämää. Ei se oma elämä ole niin ihmeellistä, etteikö joustaa voisi.

Työmatkani vaihtelee päivästä riippuen. Välillä kuljen tätä metroreittiä+kahdella/yhdellä bussilla, ja loput kuljen pyörällä+kahdella junalla. Ja kunhan lumet sulavat, niin nuo loput päivät aion pyöräillä. Reilu 10km ei ole paha matka. Meneehän noissa matkoissa aikaa, mutta en kyllä autoon vaihtaisi. Yksi aamu bussissa istuessani laskin autoja, joissa istuu useampi kuin yksi ihminen. Turhauduin noin 25 kohdalla. Vastaan tuli kaksi autoa, joissa istui kaksi ihmistä.. Minne se yhdessä kulkeminen katoaa? Musitan, kun lapsena aina sovittiin, millä kyydillä mennään harrastuksiin ym.

Aikuisena pitää juuri nyt ilman joustoa päästä juuri tuonne nyt ja heti.

Kauhean vakavaksi ja yksinäiseksi menee tämä maailma. Ja aikaa ei saa missään nimessä hukata. Kyllähän minäkin autolla olisin paljon nopeammin töissä, mutta ei se ole sen arvoista. Voi sitä käyttää aikaa enemmän, ja kirjoittaa samalla vaikka blogia.

Tästä se alkaa

Täällä sitä istutaan, metrossa.

Olipa outo bussimatka aiemmin aamulla. Bussikuskia ohjeisti kaksi naista, kun kuski ei kai tiennyt, mitä reittiä pitäisi ajaa. Tulipa tosi vakuuttunut olo kuskin pätevyydestään. No pääsin kuitenkin perille. Bussit on kyllä aina myöhässä. Tuokin bussi tuli vähintään 10 min myöhässä. Mutta toisaalta, liikenne on niin herkästi "haavoittuva". Ei pitäisi tuosta valittaa, kun aina paheksun tätä länsimaista tehokkuusyhteiskuntaa...

Viereeni istui juuri nainen, joka lukee kirjaa. Ei vitsi en tajua kirjojen lukijoita metrossa. Paitsi tuo nyt feikkaa, otti puhelimen käteensä. Mutta joka tapauksessa, siis en ymmärrä, miten ne voi keskittyä. Tai kukaan ylipäänsä missään julkisessa tilassa, jossa ihmisiä liikkuu lähes jatkuvasti. Itse en pysty koskaan keskittymään, kun ärsykkeitä tulee joka puolelta. Ja olen kyllä koittanut. Itse asiassa muutaman viikon pidin näillä metromatkoilla kirjaa mukana. Kirja kertoo vedestä, sen tärkeydestä ja kriiseistä. Se on kyllä mielenkiintoista luettavaa. Mutta ei edes mielenkiintoisen kirjan lukeminen onnistu, kun jokaisen pysähdyksen johdosta keskittyminen häiriintyy. Kadehdin niitä kirja-ihmisiä jonkin verran. Ne vain näyttävät niin sellaisilta, niinkun lukijoilta.

No enpä pahemmin enää lue muutenkaan. Hesaria olen oppinut lukemaan, erityisesti mielipide-kirjoitukset. Kun on tottunut Keskisuomalaisen tekstiviesti-kirjoituksien päättömyyteen, niin nuo Hesarin kirjoitukset tuntuvat kovin sivistyneiltä. Imiset kirjoittavat jopa ihan oikeita asioita, kun on nimi perässä. Ei niitä turhautuneisuuden purkauksia. Välillä sitä miettii, miksi niitä edes julkaistaan ilman nimiä. Varmasti lähes jokainen on lukenut niitä älyvapaita kommentteja. Aiemmin reagoin suuttumalla, nykyään en lue. Ja jos luen, myötähäpeä on ensimmäinen reaktio.

Kaipa noilla kommenteilla jokin merkityskin on.  Onhan se hyvä, jos turhautumisen tunteen voi purkaa tekstiviestin lähettämällä.

Menipä tämä aika nopeasti. Ja keskittyminen häiriintyi vai muutaman kerran. Lupaavalta kyllä vaikuttaa. En kylläkään ole vielä täysin varma, mikä tämän blogin merkitys on verrattuna vaikkapa niihin tekstiviestikommentteihin... ehkä tämä on minun tapa päästää ajatuksia ulos päästä. Tosin minulla on tuossa kuvakin ohessa, eli en täysin nimettömänä täällä mietteitä kirjoittele. No jaa, ei kaikella tarvitse olla sen suurempaa merkitystä.

Hyvää työpäivää/koulupäivää tai jotain muuta mitä vietätkään!

p.s. Onhan tää kyllä kökköä, kun joutuu nämä tarinat kirjoittamaan uudestaan. Aamulla nämä jutut tuntuivat huomattavasti järkevämmiltä, kuin nyt illalla..

Metroblogi

Istun useamman kerran viikossa metrossa Ruoholahdesta Vuosaareen. 23 minuuttia aikaa tehdä jotain järkevää. Veli sanoi, että voisin kirjoittaa vaikka blogia ajatuksista metrossa.

Tietysti aloitan blogin ajatuksistani metrossa. Ja voin jo nyt sanoa ennakkoon, että en tiedä mitä on luvassa. Ajatuksia kun on monenlaisia, ja erityisesti minulla niitä tuntuu olevan jonkin verran ja vähän enemmän.

Ajatukset ehkäpä kumpuavat eilisistä tapahtumista, tulevista asioista, kanssamatkustajista, päivän polttavista puheenaiheista, Metro-lehdestä. En tiedä vielä, ehkä jostain ihan muusta. Jokainen päivä on erilainen, ja kanssamatkustajatkin vaihtuvat. Millaisia vaatteita heillä on päällä? Mitä he tekevät? Mistä he puhuvat? Miten he puhuvat? Mitä minä teen? Mitä ulkona tapahtuu? Mitä täällä maailmassa tapahtuu? Miten metroreitit on suunniteltu?

Mitä minä ajattelen juuri tänään metrossa?

Täytyy varata kynä ja paperia mukaan työlaukkuun, kun ei ole älypuhelinta, ei tablettia. Ei ainakaan vielä, ehkä tarvitsen tätä blogia varten sellaisen. Miksi sellaisen muka tarvitsen? Vai tarvitsenko?

Onhan minulla se toinenkin blogi, siis meillä, minulla ja Oskarilla. Se porkkanapolkupyöräjuttu. Se on vähän jäissä, eikä sitä yksin oikein sulattele. Se kuitenkin on yhteinen, ja tiettyä omistushaluisuutta minusta löytyy. Jos kirjoitan yksin blogia, haluan sen olevan minun oma. Todennäköisesti täälläkin jutut lähtevät eettisiin suuntiin, ja miksi toisaalta ei lähtisi. Pääni on täynnä niitä ajatuksia, myös metrossa. En tuosta porkkana-blogista oikein tiedä, voi olla että sen aika meni jo. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka se vielä sulattelisi itsensä. Nyt kuitenkin ollaan metrossa, ja siellä ei ole pakkasta.

Seuraavaa työmatkaa odotellen.